Matka Hanoihin

Muistiinpanoja matkalta

Menossa taas.

1.syyskuuta 2014

Ostin sitten Hulluilta Päiviltä matkan. Halvalla Hanoihin.

Oulusta Finnairin kylmässä koneessa pahanmakuista kahvia juoden Helsinkiin. Lentoemännällä oli kyllä pisimmät tekoripset mitä olen vähään aikaan nähnyt. Suihkina vain kävi.

Kone oli puoli tuntia myöhässä, joten piti kiirettä ehtiä Hanoin lennolle. Sitten taas ei ollut kiirettä, kun yksi matkustaja poistettiin jostain syystä koneesta, ja etsittiin matkatavaroita ruumasta tovin. Ruoan tuoksua. Haiskahtaa pahasti taas niille Finnairin lihapullille.


Jatkuu...

No ei ollut. “Lihaa vai kanaa” kysyi lentoemo, englanninkielellä tosin. Kanaapa hyvinkin. Kivan näköinen annos tarjottimella, mutta ruoka oli niin mautonta kuin vain voi olla. Löysin pussista pienen suolapakkauksen, kaadoin kaiken ruuan sekaan. Ei olisi pitänyt.

Hammastikku oli tyylikäs. Kuin kiinalainen syömäpuikko minikoossa.


Maanopeus 935 km/h, Lentokorkeus 10668 m. Ulkoilman lämpötila -60 C, Moskova ohitettu. -Ilmoittaa kuvaruutu tuolin selkänojassa.

Kahdena aikaan yöllä tarjoiltiin aamiainen, makkaranpätkä ja jotain mössöä. Juuri kun olin saanut levotonta unta nukahtamispillerin avulla. Aurinko nousee ihan kuin meillä pohjolassa kesällä.


Toinen päivä.

Siis oikeastaan eka päivä. Istuskelen katukahvilassa nautiskellen Vietnamilaista kahvia. Oikeastaan ihan hyvää, aika makeaa ja suklaalle maistuvaa.

Kävelin itseni väsyksiin. Piti sinnillä käydä Ho Chi Minhin mausoleumin luona. Vettä tuli kuin Esterin sieltä. Puoli tuntia poutaa ja sitten tunti vettä kuin kaatamalla. Olen munaskuista alaspäin läpimärkä, vaikka älysin ottaa kertakäyttösadetakin mukaan. On kai sadekausi alkanut, vaikka joku päinvastaista väitti.


Jatkuu...

Ja kuinka helevetin hankalaa on tilata yksi hampurilainen. Paikallisessa mäkkärin kopiossa yritin tilata kanahampurilaisen, sormella näytin kuvaa ja “loistavalla” Englanninkielentaidollani selitin, niin siinä on koko myymälän henkilökunta ja puoli salia asiakkaita ihmettelemässä että mitähän se turisti nyt.

Kahvilla tilasin, ja tulihan sitä kahvia, mutta jäillä...Kanahampurilainenkin oli sikaa. Ehkä nämä paikalliset siat ovat hieman parempia kuin meidän kulumilla. Mutta hyvää oli. Taisin sekoittaa sheesen ja shikkenin. Eihän täällä kuumuudessa aivot pelaa. Minun moka.

Puistossa sokea mies soittaa huilua. Miehellä ei ole silmiä ollenkaan. Jostain syystä alkoi itkettää.


Kolmas päivä.

Tänään vaihdoin huushollia. Edellisessä huomasin kylppärin lattialla suurimman torakan mitä muistan nähneeni. Varmaan parituumainen. Livahti liukkaasti roskiksen taakse, niinkuin niillä tapana on.

Tässä läävässä, tosin toisessa kerroksessa, mikä tekee portaiden kapuamisen raskaaksi tässä kuumuudessa, on parveke kadun puolella ja tuuletin katossa.

Eilen hotellihuonetta etsiskellessäni tarjottiin kaikenmaailman kopperoita ilman ikkunaa ja homeelle haisevia, 30 dollarin hintaan.Tästä maksan vain 13 dollaria.

Eilen koneesta tullessa törmäsin Raha-automaatilla Suomalaiseen polkupyöräkauppiaaseen Vantaalta. Oli varannut hotellin etukäteen. 50 dollaria yö. Oli hieman tasokkaampi läävä, luulisin. Tarjosi kaljan, joka meni päähän.

Ei ole katu tai mitään kahvilakulttuuria täällä. Yritän aamuisin etsiä aamukahvipaikkaa, ja täytyy tyytyä noihin epämääräisen oloisiin katukeittiön antimiin. Löytyy joskus kahviakin.

istun iltaa puiston keskellä sijaitsevan lammikon rannalla ja kuuntelen ympärilläni elämän ääniä. Tässä paskalammikossa ei ole mitään katseltavaa!


Neljäs päivä.

Istuskelen rautatieaseman penkillä ropelin alla. Löysin pitkän kävelymatkan päätteeksi linja-autoaseman. Tarkistin jatkoyhteyksiä Halong Bayhin. Näkyi olevan pari muutakin turistia. Ostin matkan varrelta apteekilta näyttävästä putiikista multivitamiinikapseleita. Näyttää siltä että tuo ruokapuoli jää vähän vaillinaiseksi.

En ole vielä nähnyt esim. Appelsiineja missään, samoin banaaneja, eiks täällä muka kasva banaaneja, häh!

Söisin mieluummin noita kuorittavia hedelmiä, kuin paikallisia karvajuttuja. Näyttävätkin ihan ebola-viruksilta.

Sitten Ho Chi Minhin monumentille. Leninin mausoleumi ei ole mitään tämän rinnalla. Suurin piirtein eduskuntatalon kokoinen pytinki.


Viides päivä.

Eilen oli perjantai. Otin polkupyörätaksin, vai mikä lie. Iso lauma pyörätaksikavereita uteliaana ympärillä kun sovittiin hinnasta. Äijä lähti sotkemaan pyörällään, minä tietysti kyydissä, liikenteen sekaan. Oli suharilla osoite hukassa, vaikka lähtiessä karttojen kanssa selvitettiin. Onneksi tiesin mihin ollaan menossa. Kelpasi sentään alussa sovittu hinta, vaikka meinasi lopettaa matkanteon kesken pari kertaa.


Linja-autoasemalla hässäkkä jatkuu. Tyyppi huseeraa ympärillä ja kerää rahat. Virkailijat virkapuvuissaan lasin takana eivät tee mitään.

Jos haluat menettää hermosi ja kuulosi, mene bussin etupenkkiin. Ensin ajetaan puoli tuntia kävelyvauhtia ja sitten loppumatka kiilaten ja kaahaten ja äänimerkki soi koko ajan. Voisi samantien istua sen tyyttimen päälle.

Neljän tunnin päästä ollaan jossain hevonkuusen metikössä ja ajetaan bussista ulos. Ollaan perillä. Kuusi kilometriä ennen kaupunkia. Eikun kadulle vaan. Sitten ovat kyydintarjoajat kimpussa.


Hyppään paikalle tulleeseen paikallisbussiin. Halong Bay cityyn -kerron rahastajalle. Hetken päästä taas kehoitetaan poistumaan, ollaan perillä. Ja taas ovat kyydintarjoajat kimpussa, ja lisäksi hotellijobbarit.

Hotellin etsintää, ja hikeä valuen ja täysin uupuneena löydän ensimmäisen korkean rakennuksen ja kävelen sisään. ”Onko tämä hotelli?”- Kyselen kun joku tulee takahuoneesta lopulta tiskille. 10 dollaria yö, mutta neljännessä kerroksessa.

Ensin sähläämistä hinnan kanssa, kun ei kurssit täsmää, (Vietnamin seteleissä on niin paljon nollia että menee fiksumpikin sekaisin). Otan lopulta huoneen kahdesta tarjotusta sen jossa on iso ikkuna ja maisemanäköala.


Aulassa lyöttäytyy seuraan mies joka ryhtyy kauppaamaan erityisen innokkaasti meriretkeä. Kaksi kielipuolta kun yrittää neuvotella, niin eihän siitä mitään tule. 15 dollaria päivän retkestä ja kuljetus bussilla Hanoihin. Halpaa sanoisin. Mutta lopulta mies lisää vielä nollan tarjottuihin hintoihin, 150 dollaria. Lopetan neuvottelut. Ei juokse perään, kumma kyllä.

Miksihän ne luulee että turisti on miljonääri, mutta asuu silti halvassa Hotellirähjässä?

No itseasiassa minähän olen miljonääri. Heti tullessa lentoasemalla piti automaatista ottaa miljoona Dongia, jotain 30 euroa. Ja sitäpaitsi olen monimiljonääri, kun seuraavan kerran piti nostaa kaksi miljoonaa Dongia.


Jatkuu...

150 dollaria merellepääsystä jää kyllä haaveeksi. En millään suostu maksamaan sellaista summaa. Paikallinen turisti-infokaan ei pystynyt löytämään halvempaa hintaa, vaikka tiedän että sellaisiakin on, en vain tiedä missä.

Netistä luin että joku oli saanut matkan 26 dollarilla, sisältäen matkat Hanoista, ateriat ja yöpyminen laivalla.

Ruokapuoli totaalisen rempallaan. Täältä ei kertakaikkiaan löydy ruokakauppoja. Kahvilla kävin haisevassa kalaravintolassa.

Ulos hotellista astuessa kolmen minuutin jälkeen olen täysin uupunut helteestä. Totaalinen vitutuskynnys on aika lähellä. Yritän välttää sitä, sillä silloin ei ole yhtään kivaa.


Jatkuu...

Mikähän karnevaalipäivä meneillään? Kadulla tulee vastaan mitä kauhistuttavampia lohikäärmeitä tai jotain. Ja rummut paukkuu. Käyvät kadun ravintoloita läpi ja esittävät lohikäärmetanssia. Ja pitää maksaa rahaa. Minäkin jouduin maksamaan kahteen kertaan, kun hääräsin kameran kanssa ympärillä. On vähän samanlainen systeemi kuin Oulussa tiernapojat vaativat rahaa tai muuten laulavat, vai miten se meni.


Kuudes päivä.

Yritän vielä löytää konstia päästä merelle halvalla. Halvemmalla siis kuin noi listahinnat, jotka on ilmeisesti laadittu rikkaita länsituristeja varten. Eikä suinkaan tällaiselle perseaukiselle maankiertäjälle.

Keksin, tai sen neuvoi minulle Ranskalainen kaveri, jonka yhytin yhdellä laiturilla, autolautalla lähisaarelle, jolloin näkisi tarpeeksi merta ja ne vuoret. Menin satamaterminaaliin, josta luulin lauttojen lähtevän. Erehdyin. Virallinen lauttaranta on taas jossain hevon korvessa. VITTU! Eihän tästä tuu mittään.


Kuuma ja janotti. Lähdin kävelemään rantatietä pitkin, muistissa eilinen pikku ravintola, jossa ei ollut yhtään asiakasta, mutta oli siisti ja bambusta tyylillä tehty kalustus. Ja ennenkaikkea kaksi nuorta iloista Vietnamilaistyttöä, siis henkilökuntaa, jotka iloisesti toivottivat tervetulleeksi ainolla kahdella sanalla jonka osasivat kysyä Englanniksi “kuinka voit”.

Hanoi Beer. Kylmä kalja huurteisesta lasista. Tosin kaljatehtaalla on tainnut laaduntarkkailu nukahtaa (täällä ovat kovia nukkumaan päivisin milloin missäkin) oluesta jäi paskavaahto pinnalle kellumaan ja maistui kitkerälle. No mutta nestettä jokatapauksessa. Paikka oli jonkinsortin ruokasellainen, pizzaa ym. Mutta en kyllä olisi luottanut noiden tyttösten pizzanpaistotaitoihin, on kokemusta maailmalta. Ainoat oikeat pizzathan tehdään Oulussa, tietenkin.

(Tämähän menee pelkäksi valittamiseksi. Mutta on kiva valittaa. Mitä siitä tulisi jos vain kehuisi: ihanaa olutta, ihana kaupunki, ihania ihmisiä. Eihän siinä ole mitään mielenkiintoista ja sitäpaitsi kun se ei pitäisi paikkaansa. Pitäisi olla matkassa entinen työkaverini Manna, joka on valittajien kuningas tai kuningatar, miten vain. Oli hauska olla työmatkalla aikoinaan kun pitkällä juttukeikalla autossa keksittiin kaikkea valittamista).

Yksi keino vielä nähdä nuo legendaariset pystysuorat karvavuoret on ottaa taxi ja ajaa jättimäisen riippusillan toiselle puolen. Kartan mukaan vuoret ovat siellä lähempänä rantaa. Edessä on siis ankarat neuvottelut taxin kanssa hinnasta.


Sielläpuolen siltaa näkyy asuvan paikalliset. Naiset myyvät kuraisella kujalla kalastajien pyytämiä meren antimia. Rantatietä kävellessäni taivas muuttuu hetkessä verenpunaiseksi. Ilmiö kestää vain muutaman minuutin, ja tajuan että minun pitäisi olla tuolla jossain merellä.

Näköjään paikallisten iltamenoihin kuuluu käydä uimassa koko suvun voimin. Ja ne mitään ui, seisoskelevat kainaloitaan myöten vedessä ja seurustelevat. Coctail-lasit vain puuttuvat kädestä.

Pulahdin itsekin sekaan. Vesi oli tietysti suolaista ja niin lämmintä että ei vilvoittanut ollenkaan.


Seitsemäs päivä.

Saaressa nimeltään Cat Ba. Tähän asti hienoin näköala hotellihuoneesta.

Alakerran ruokalasta, kun kokki saadaan hereille päiväuniltaan, tilasin jonkun sopan katkaravuilla. Saas nähdä mitä pöytään tuodaan? 50 000 Vietnamin rahaa. Pieni sekavärinen koira kävi haistelemassa pitkään ja hartaasti. Oli ilmeisesti mielenkiintoisia tuoksuja. Ei mennyt haistelemaan naapuripöydässä istuvaa nuortaparia.

Tänne pääsy oli kyllä mitä ihmeellisten seikkailujan takana. Ensinnäkin tunnin sisällä ainakin viisi kertaa jouduin kaiveleen kuvettani, eli rahaa paloi kun aloin oikein kulkemaan. Kerron myöhemmin tarkemmin. Nyt alan odotteleen sitä soppaa. Pitää alkaa oikeasti syömään.


Jatkuu...

Niin se matka tänne. Halong Bay:n hotellista lähtiessäni seisoskelin odottelemassa bussia bussipysäkillä. Siinä kävi monta moottoripyöräkuskia selittelemässä miten hänen kyydissä on paras kulkea. Minä nyt menen bussilla.

Bussiasemalla sitten selvisi ettei Cat Ba:han vievälle lauttarannalle mene bussia. Eikun otat taxin. Lauttarannassa sitten selvisi ettei saareen mene lauttaa. En saanut selvää että miksei mene, ja meneekö huomenna?

Iso, siis todella iso satama-allas täynnä laivoja, paatteja ja pikkuveneitä. Mutta lautta ei kulje. Laiturin nokassa seisoo vesitasolentokone, hinta tosin viisimiljoonaa dongia per lärvi. Näin täälläpäin.


Mietin että pitääkö tässä valmistautua viettämään yönsä satamalaiturin puupenkillä kastanjapuiden alla (miten romanttista). Ei tainnut olla kastanjapuita.

Olikohan tuuria matkassa. Laiturilla oli nuori Venäläispariskunta Moskovasta kahden pienen lapsensa kanssa. Ilmeisesti heidän oli “pakko” päästä jatkamaan matkaa.

Lippuluukun virkailijanainen “onnistui” puhumaan yhden pienen muovipaatin omistajan kuljettamaan heidät salmen yli. Minä kun sähläsin siinä ympärillä, lippuliisa ehdotti että jos maksan hänelle 200 000 dongia, niin mahdun vielä mukaan. Eipä siinä muu auttanut. Eikä tietenkään kuittia mistään. Niin rannalle jäi jokunen muu turisti ja pari moottoripyörämatkaajaa. Sitten mentiin lujaa niin että tukka meinasi lähteä. (Mikähän hinku näillä on kaahata joka paikassa kuin viimeistä päivää?) tulipahan nähtyä saaret siinä samassa, mitä nyt ehti.

Kuviakin ehdin summassa räpsiä, kun piti pitää toisella kädellä silmälaseista kiinni etteivät lennä mereen. Rannalla odotti taksi, ja maksat taas reippaasti. Matkan päässä näkymättömissä odotti paikallisbussi asiakkaita.

Matka viidakkotietä läpi saaren pienehköön kaupunkikylään. Kiva merenlahti ja kuski tiesi halvan hotellin (15 dollaria) ja näköala.


Kahdeksas päivä.

Vedätystä havaittavissa.

Cat Ba:ssa vielä. Kävin ostamassa matkalipun bedsleeping-bussiin. Ajattelin matkustaa keski-vietnamissa sijaitsevaan Hoi An-nimiseen kaupunkiin, jota mainostavat jossain. Myyjä yritti heti vetää satatonnia liiveihinsä. Ei ilmeisesti muistanut että kävin eilen kyseleen hintoja, ja hinta oli yömakuubussissa Da Nangiin 750 000 dongia. Nyt pokkana otti 850 000, mutta ennenkin ehdin kunnolla tiedustella mitä kohteliaimmin yhden yön hinnan nousua, veti äkkiä setelit takaisin ja palautti oikean summan. Näköjään tuo hinta elää noin yleisesti. Naapurikojusta sama matka 800 000 dongia.


Kahvilassa kerrankin sain, tosin kovan selittelyn jälkeen, (miten kahvin tilaaminen voi olla näin vaikeaa?) kunnon lasillisen kahvia ja hintaan 25 000 dongia, kun se yleensä on maksanut ainakin sen 40 000. Edellinen vedätys tapahtui lähtiessä Halong Bay:stä. Bussilla kun menin linja-autoasemalle, rahastaja laskutti parin pysäkin välistä 7000 dongia, kun se matka toisinpäin maksoi 1000 dongia. Nauroivat vielä päälle bussikuski ja rahastaja kun poistuin bussista: “joko se nyt lähti”.


Cat Ba:ssa siis vielä. Hotellihuoneessa naputtelen. Ulkona ei voi, on liian kuuma. Sitäpaitsi isosta ikkunasta avautuu parhain näköala ikinä, missä olen yöpynyt missään. Näkymä neljännestä kerroksesta lahdelle, missä kelluu kymmeniä kalastuspaatteja.

Joku ötökkä purrut polveen, ja kun sitä yöt raapii, niin ihohan siitä rikki menee. Ja nyt farkkujen kangas ikävästi hankaa sitä. No miksi hitossa minä en laita siihen laastaria, kun niitä on reppu täynnä?

Taidanpa laittaa laastaria polveen!


Bussin odottelua. Äsken satoi tunnin verran kaatamalla, mutta ei se ilmaa yhtään viilentänyt. Kuppilaan kahville, siihen mistä sai ison lasin halvalla. Nuorempi pari saapuu naapuripöytään hirveät kantamukset mukana. Jumalaton reppu selässä ja melkein samankokoinen pussukka etupuolella. Näyttävät väsyneiltä ja uupuneilta. Eivät kovin onnellisilta. Nainen tilaa jonkun pirtelön tai karkkijuoman, jossa on jokin värikäs sateenvarjo pystyssä. Mies sentään pepsicolan. Tosi reissumies tilaisi oluen tai viskin ja pistäisi tupakaksi, ehkä.


Linja-automatka lauttarantaan.Olisihan tuolta päässyt Neuvostoliitolaisvalmisteisella kantosiipialuksella, olisi nähnyt ne vuoretkin samaan hintaan. Mutta eihän sitä kaikkea voi tietää.

Vesibussilla salmen yli ja linja-autolla kohti Hai Phongia. Taisi olla töiden päättymisaika. Älytön ruuhka rekkoja ja niitä mopoja.


Voi helvetti taas sitä häslinkiä Hai Phongin linja-autoasemalla. Yksi neuvoo yhteen autoon, toinen toiseen. Lopulta löytyy oikea auto. Kerrossängyt. Vessa on kaamea. Reikä lattiassa eikä vettä eikä paperia. Ja haisee valmiiksi kuselle ja paskalle.Siis hirveässä kunnossa. Autoon noustessa piti ottaa kengät pois. Että semmoista.

Minulla yläpeti vessan oven vieressä. Kaamea löyhkä kun joku avaa paskahuusin oven. Eikö täällä siivota näitä busseja? Taidan mennä junalla ensi kerralla. 

Sängyn leveys jotain 40 senttiä. Kyllähä näille pienille ja laihoille Vietnamilaisille varmaan sopiva koko. Meikäläiselle mahdoton nukkua tässä rynkytyksessä. Pelkää putoavansa.

Loppumatkasta kun ollaan melkein perillä, paskahuusi siivotaan jollain painepesurilla kesken matkan tien vieressä.

27 tuntia kesti matka. Seuraavaksi matkaan junalla.


Yhdeksäs päivä.

Mikähän vitsi siinä on että linja-autoasemat sijaitsevat mahdollisimman kaukana keskustoista ja rautatieasemista? Da Nangiin saavuttua alkoi ilta hämärtää. Ja kun matka jatkuisi vielä jokunen kilometri Hoi Anniin, jonne juna ei kulje, eli pitäisi jatkaa matkaa bussilla, ja kun ei ole hajuakaan koko kylästä niin parempi ryhtyä yöpaikan etsintään.

5 dollarin hotelli, tosin ropellinkäytöstä joutui maksamaan lisähintaa.


Kymmenes päivä.

Aamulla reppu selkään ja tien päälle. Kohti rautatieasemaa, suuntaan jossa kuvittelen sen olevan. Viereeni kurvaa mopotyttö tarjoamaan kyytiä. ”Ei maksa mitään” se sanoo. Heti mietin että ”ei maksa mitään” tarkoittaa yleensä että maksaa ihan riittävästi. Kieltäydyin heti vetoamalla esim. että ei ole suojakypärää, mutta tyttö oli sinnikäs, (sinnikkäitä ovat täällä kaikki) Koska matka oli pitkä, niin nousin pyörän kyytiin ja kypäräkin löytyi jostain. Kova homma selittää että mihin on menossa. Rautatieasemaa ehdotin, vaan eipä ymmärtänyt. Padista näytin rautatieaseman kuvaa niin johan selkis.Eikä tosiaan huolinut rahaa. Yhteismuotokuvan (selfien) otin. Ihmeitä tapahtuu.


Loppumatkasta Hoi Anniin, bussiin kömyää kolme nuorta länsituristia suunnattomine kantamuksineen. Nainen Australiasta ja miehet Saksasta ja Usasta. Ihmettelivät pientä reppuani, että onko siinä kaikki? Lidlistä ostamani pieni polkupyöräilijän reppu. Mukana hammasharja ja kalsarit, noin suurinpiirtein.


Hotellin löytyminen kesti pari tuntia hyvistä neuvoista huolimatta. Vesisadepäivä tänään. Katuravintolassa tilasin ”Best Chicken Curry”-annoksen, jonka seinänkokoisen mainoksen olivat kopioineet nettisivulta. Piti vaihtaa pöytää pari kertaa kun naapuripöydässä kaksi Englantilaista herrasmiestä tuprutteli tupakoitaan siihen malliin että alkoi olla hajuhaittaa.

Kokki kävi kauppaamassa naisseuraa. Selitin että ei nyt tarvi, yksin hyvä. Jostain syystä se oli hauskaa.Hillitöntä naurua päälle. Mitä lie tarkoitti.


Nyt kyllä haiskahtaa ihan siltä että tämä kylä yritetään kaupata turisteille jollain erinomaisuus ominaisuudella. Eipä tämä eroa paljoa muista. Paitsi yksi asia pisti silmään, ovat älynneet sulkea yhden kujanpätkän pelkäksi kävelykaduksi. Puuttui se helvetillinen moposirkus. Siis vain illalla kielletään mopoilla kaahailu parilla kujalla, ja katukaiuttimista soi länsimainen klassinen musiikki !Otatin itsestäni valokuvan huokausten sillalla katuvalokuvaajalla. En vain näe mitään kuvauksellista tässä siltapahasessa, mutta siinä ne kaikki näyttävät näpsivän kuvia toisistaan. Poikkesin kauniiseen japanilaiseen temppeliin, jossa kävin sytyttämässä suitsukkeen kuolleen ystäväni muistolle.


Kylän laidalla sijaitseva joki on lyijynharmaa ja haisee selvästi. Kun mainitsen tästä joessa huutelevalle venemiehelle, tulee jyrkkä vastaus että ei haise. Mainostivat jossain matkaoppaassa että tämä kylä on Vietnamin kaunein, jonne länsimaalainen voisi asettua vaikka asumaan. Tiedä häntä. Samanlaisia rihkamaputiikkeja ja huutelijoita ja tyrkyttäjiä kadut täynnä kuin muuallakin. Saisivat kyllä siivota tuon joen.

Sitten se iski, nimittäin vatsatauti. Paikallista kahvia katukahvilassa, puolen tunnin päästä alkoi vatsaa vääntää. Kiireesti kohti hotellia. Budhalle kiitos, matkalla sattui olemaan katuvessa, jonne riensin vauhdilla. Porttivahti huusi jotain perään, mutta en joutanut kuunteleen. Poistuessa jouduin antamaan uhrilahjan johonkin lippaaseen. En valittanut hinnasta.


Yhdestoista päivä.

Paluumatkalle Hoi Annasta. Ystävällinen hotellinhoitaja hoiti matkalipun junaan. Paikallisbussissa Da Nangiin. Rahastaja rahasti tuplasti. Piti olla 20 000, otti 40 000. Siitä hyvästä sain pikkubussin parhaimman paikan, etupenkin. Ei jää kitumaan, kolarin sattuessa.  Katsotaan selvisinkö yhdellä vessakäynnillä tuosta vatsataudista. Lähtiessä ostin vain vettä ja yhden sokerittoman jogurtin.


Da Nangissa menin tuttuun kulmakuppilaan rautatieasemaa vastapäätä, ja tilasin kahvin. Tyttö, paikan tarjoilija halusi nähdä kuviani iPadista. Menomatkalla olin ottanut kuvia ilmeisesti hänen tyttärestään. Oli oikein kiinnostunut kuvista. Harmi ettei minulla ollut näyttää kuvia kotikaupungistani. Tuntuu ettei kukaan tiedä missä Suomi sijaitsee. Kuulevat yleensä ensin että England, kun sanon Finland. Ryhtyvät sitten jostain syystä puhumaan Skotlannista tai Irlannista. Totean että pieleen meni.


Istun kulmakuppilassa ja ihmettelen tuolla liikenteessä sompailua, ei näytä olevan mitään sääntöjä, paitsi yritetään olla ajamatta jalankulkijoiden päälle. Ihmetyttää tuo täysi sekamelska, mutta liikenne sujuu. Suomalainen liikennebyrokraatti tulisi täällä hulluksi.

Kaveri naapuripöydästä hyppäsi moponsa selkään ja tupakka hampaissa täräytti keskelle kaaosta, ei ongelmaa. Sujuvasti sulautui virtaan, vaikka pahalta näytti.


Da Nangin rautatieaseman odotussalissa vanhempi eurooppalainen valkotukkainen mies, jonka paidassa lukee “Old Guys Rule”, syö sipsejä ja vaimo vieressä mutustaa pullaa.

Jumalauta, (anteeksi Budha) onko minun istuttava tässä aseman odotushuoneen penkissä kuusi tuntia ja odotettava junan lähtöä? Tuonne ulos auringonpaisteeseen ei voi mennä. Siellä on kuin pätsissä. Siis istun tässä ja odotan.


No kyllästyin istumaan ja lähdin kaljalle vastapäiseen kuppilaan. Vaan eihän siellä mitään kaljaa myyty. No tämä ystävällinen tyttönen johdatti minut viereiseen katukuppilaan, pöytä ja penkki. Mummeli kaivoi jostain pahvilaatikosta kaksi taskulämmintä kaljapurkkia, mutta ei, ehdottomasti ei lämmintä kaljaa tässä helteessä. Tyttö nappasi taskulämpimät purkit kouraansa ja katosi jonnekin. Hetken päästä palasi mukanaan tosi jäiset kaljapurkit, ja tilanne oli pelastettu. Kekseliästä, oli ilmeisesti mennyt kolmanteen kuppilaan ja vaihtanut lämpimät oluet kylmiin. Olisinhan voinut vaihtaa kadun toiselle puolelle toiseen kuppilaan, mutta kun tyttönen näki niin paljon vaivaa ja oli sitäpaitsi ylenmäärin ystävällinen. No ilmeisesti olin sitten maksanut kahdesta kaljapurkista, kun yksikin olisi riittänyt. Toinen ehtikin sitten lämmetä taskulämpimäksi. Voi että näiden kanssa saa sitten säätää.


Vihdoin junassa kuuden hengen hytissä. Heti pistää silmään yleinen likaisuus. Lattioita varmaan pesty sen jälkeen kun tullut tehtaalta. Ja eiköhän torakka käveleskele tuossa käytävällä.


Kahdestoista päivä.

Aamu junassa. Yö meni kohtalaisesti, välillä oli kylmää, välillä kuumaa. ihan kuin VR:llä.

Onneksi oli peitto firman puolesta. Sain pitää hytin yksin, mitä nyt junan kärrykauppiaat pitivät toista alapetiä puhelinkoppinaan. Viisi hyttiä tyhjillään, mutta minun koppiin käläkättämään isolla äänellä ja tuntikausia. Ei aina ymmärrä näitä systeemejä.

Hanoihin matkaa vielä jokunen tunti, arvelisin. Aurinko nousi ja paistaa nyt. kuvia yritän räpsiä radanvarren maisemista, mutta nuo ikkunat ovat niin paskaset että tuskin läpi näkee.

Taitaa tässä junassakin olla neliskulmaiset renkaat. Linja-autossa ainakin oli tai sitten tiet ovat Vietnamin sodan jäljiltä. Veikkaisin jälkimmäistä.


Pari tuntia jäljellä, ja niin odotan paikallisen mäkkärin chikkenhampurilaista vesi kielellä. Nälkäisenä, janoisena ja hikisenä löydän vihdoin pikaruokapaikan, hirmuinen jono, paikka täynnä. Kun pääsen tiskille ja yritän tilata kanahampurilaista, niin sitä ei ole, ei valmisteta. Kävelen putiikista ulos.

Hotellin etsimisen jälkeen, löydän siis entisen paikan ja saan kymmenellä dollarilla ikkunattomaan huoneen, joka haisee kellarille, ja suihku käytävällä, mutta se nyt riittää täksi illaksi, Löydän toisen hampurilaispaikan. Selittelyn (tilaamisen) jälkeen kiipeän toiseen kerrokseen, joka on kuin jääkaapin pakastelokero, siis kylmä.

Hampurilainen tulee pöytään, mutta kana on nahkoineen ja karvoineen sen sämpylän välissä, ja Pepsicola on Spriteä jäillä, vaikka selitin monelle ihmiselle että pepsi ilman jäitä. Tämmöistä täällä tänään.

Söin kyllä enempää nurisematta kaikki. Yritin tosin vaihtaa juoman, mutta napsivat vain jäät veke. Ehkä sittenkin kokeilisin niitä paikallisia litkuja.


Hassuja nämä nuoret tyttöset. Kun istahdan puiston penkille levähtämään, lauma tyttösiä piirittää minut, haluavat kysellä kaikenlaista. Yritän selittää että en ole Englantilainen, en puhu englantia, koska olen Suomalainen. Eikä minulle kansakoulussa opetettu mitään kieltä, hädin tuskin Suomenkieltä. En siis osaa vääntää Englantia. “Ei se mitään” sanovat tytöt”, istuvat viereen ja sitten aletaan vääntää Englantia. Jösses!

Tuo ruokapuoli johtuu siitä kun joku vuosi sitten Saigonissa menin syömään paikalliseen suosittuun ruokapaikkaan. Tilasin jotain vegetarikeittoa tai jotain. Pöytään tuotiin haalean tiskiveden väristä litkua ja seassa uiskenteli varmasti tiskirätti. Näin minusta ainakin tuntui. Lisäksi olin varma että kokki ja keittiöhenkilökunta kurkkivat oven raosta ja olivat lyöneet vetoa että syököhän se turisti sen tiskirätin. Ei syönyt.


Kolmastoista päivä.

Katukauppias möi banaaneja. Halusin ostaa yhden. Yritti tietenkin myydä koko tertun, No kaksi pussiin ja isosta rahasta takaisin. Tajusin heti että tuli liian vähän vaihtorahoja. 6000 dongia, vaikka edellisellä kerralla yksi maksoi 1000 dongia. Lähti kyllä vikkelään menemään. Kerran ehdin huutaa perään että HEI, olkoon, ei täällä jaksa joka rissaukseen puuttua.

Thaimaa-ravintolaan syömään. Oli ulkona hienot kuvat annoksista. Kanaa riisillä kyselin, ei onnistu. No kanaa pähkinöillä, katsotaan mitä nyt saadaan. Kananpaloja ja vihreitä ja punaisia paprikanpaloja, ja pari rustoa. En kyllä mitään pähkinöitä löytänyt. Tuon kanssa olisi kyllä hyvin sopinut riisi tai vaikka perunat. Tuli sellainen fiilis kuin Suomalaisella nakkikioskilla, makkaraperunat. Maistuukin ihan sinappi ja ketsuppi. No joo tietenkin olen niin moukka etten tajua kansainvälisen keittiön hienouksia.


Keskiviikko.

Kolme yötä kympin kopissa. Kävin syömässä siistissä paikassa kevätkääryleitä. Jotain pelarkuunioita tuli mukana. Söin nekin. En tiedä oliko ne tarkoitettu syötäväksi, vähän oudon makuisia ainakin olivat.

Puistoon paskalammikon rannalle istuskelemaan. Eipä kauaa saanut rauhassaan istuskella. Nuorta jätkää änkes viereen solkkaan Englantia. Jos osaisin kieltä, niin sanoisin että olen niin juntti etten puhu mitään kieltä. No joo, kolmas kaveri kun änkes seuraan, lähdin hotellille, saapahan olla rauhassa. Ei nyt kertakaikkiaan huvita puhua mitään.


Tästä taisi tulla enemmänkin Mielensäpahoittajan Päiväkirja. Mutta ei voi mitään. Ehkä kuvista saa mukavamman kuvan maasta. Jotka näkyvät täällä.

Pari asiaa jäi mieleen Vietnamista.

Ensinnäkin Vietnamissa on liikaa ihmisiä, ja sen huomaa.

Toiseksi Vietnamissa on liikaa mopoja, ja sen huomaa.

Lisäksi valtio on antanut kansalaisille joitakin vapauksia yksityisyritteliäisyyden suhteen, ja senkin huomaa.

Eikä mitään köyhää porukkaa. Kaikilla iPhonet ja mopot, Vespa tai Honda.

Mutta kun Suomi on kehitysapuna rakentanut tänne vuosikausia uutta vesisysteemiä, niin voisi sen jo lopettaa. Ei tuota kraanavettä voinut kuitenkaan juoda.

Lisäksi vähän petyin koko maahan. Kuvittelin tulevani rauhalliseen itämaisen viisauden kyllästämään maahan, niin paskat, täysi hulina päällä.

Ei ole kivaa pelätä koko ajan henkensä edestä katua ylittäessään ja hätistellä hihassa roikkuvia kauppiaita. Taidan pysyä kotona ensi kerralla.

Muuten kyllä kaikki tapaamani ihmiset olivat iloisia ja ystävällisä.


  1. 20.Päivä Hanoin lentokentällä.

Taskut täynnä seteleitä. Mitä hittoa minä näillä teen?Täällä on aika vaatimattomat myymälät, ei voi ostaa oikein mitään järkevää. Tuplasti kalliimpaa kahvia yritän lipittää. Saas nähdä miten yö menee täällä? Heittävätkö ulos? Mutta ainoa konsti varmistaa asioiden sujuvuus ja paluumatka, on tulla edellisenä päivänä lentokentälle. Täällä kun ei voi luottaa mihinkään.

Toissapäivänä kävin Ho Tshe Minhin mausoleumilla. Mausoleumin edessä oleva paraatiaukio oli jostain syystä suljettu. Ostin lipun aukion takana olevaan Hon puutarhaan, ja ei voi mitään, mutta oli mahdollisimman epäkiinnostava paikka. Hätistelivät ulos kesken kaiken, sulkemisaika, keskellä päivää!!

Joku kaveri oli unohtanut kameransa alueen vessaan, eikä päässyt hakemaan sitä. Juoksi hädissään vartijalta toiselle, jotka vain viittoilivat eteenpäin seuraavan koppalakin luo. Viimeksi kaukana mausoleumialueelta lauma vartijoita tai mitä lie karapineereja selvittelivät kovasti kaverin kanssa. Mutta valmista ei näyttänyt tulevan. Jatkoin matkaani.

Lentokoneessa matkalla kotimaahan. Jotenkuten nukuttu yö lentoasemalla.Kana oli loppunut heti alkumetreillä lentokoneen ruokalistalta. Jäi häränliha syömättä. Nuudelit nakkelin naamaani, mauttomat. En laittanut suolaa.


KUVAT